Chapter 37

"Niin, siitä vapisee sydämeni ja hypähtää paikoiltansa.

Kuulkaa, kuulkaa hänen äänensä pauhinaa ja kohinaa, joka käy hänen suustansa.

Hän laskee sen kaikumaan kaiken taivaan alla, lähettää leimauksensa maan ääriin asti.

Sen kintereillä ärjyy ääni, hän korottaa väkevän äänensä jylinän, eikä hän säästä salamoitaan, äänensä raikuessa.

Ihmeellisesti Jumala korottaa äänensä jylinän, hän tekee suuria tekoja, joita emme käsittää taida.

Sillä hän sanoo lumelle: `Putoa maahan`, samoin sadekuurolle, rankkasateittensa ryöpylle.

Niin hän kytkee jokaiselta kädet, että kaikki ihmiset hänen tekonsa tietäisivät.

Pedot vetäytyvät piiloon ja pysyvät luolissansa.

Tähtitarhasta tulee tuulispää, pohjan ilmalta pakkanen.

Jumalan henkäyksestä syntyy jää, ja aavat vedet ahdistuvat.

Hän myös kuormittaa pilvet kosteudella ja hajottaa välähtelevät ukkosvaarunsa.

Ne vyöryvät sinne tänne hänen ohjauksestaan, tehdäkseen maanpiirin päällä kaiken, mitä hän niille määrää.

Hän antaa niiden osua milloin maalle vitsaukseksi, milloin siunaukseksi.

Ota tämä korviisi, Job; pysähdy ja tarkkaa Jumalan ihmetöitä.

Tiedätkö, kuinka Jumala niillä tekonsa teettää ja kuinka hän antaa pilviensä leimausten loistaa?

Käsitätkö pilvien punnituksen, hänen ihmeensä, joka on kaikkitietävä?

Sinä, jonka vaatteet kuumenevat, kun maa on raukeana etelän helletuulesta,

kaarrutatko sinä hänen kanssansa taivaan, joka on vahva kuin valettu kuvastin?

Neuvo, mitä meidän on hänelle sanottava; pimeydessämme emme voi tuoda esiin mitään.

Olisiko hänelle ilmoitettava, että tahtoisin puhua? Kukapa vaatisi omaa tuhoansa!

Ja nyt: ei voida katsella valoa, joka kirkkaana loistaa, kun tuuli on puhaltanut puhdistaen taivaan.

Pohjoisesta tulee kultainen hohde; Jumalan yllä on peljättävä valtasuuruus.

Kaikkivaltiasta emme saata käsittää, häntä, joka on suuri voimassa, joka ei oikeutta ja täydellistä vanhurskautta polje.

Sentähden peljätkööt häntä ihmiset; hän ei katso keneenkään, joka on omasta mielestään viisas."